Maanteitä ja vesireittejä Elämää Mankilankylässä Mielenkiintoisia persoonia
Syrjäisiä asumuksia Koulunkäyntiä Kylässä kummittelee
Sota-ajoista Tulvatarinoita
Mankilankylä – virkeä paikka Vesi vaatii veronsa  

 

 

 

 

Mankilankylän asutuksesta

Mankilankylän asuttaminen Siikajoen keskijuoksulla alkoi 1500-luvulla. Kylä on saanut nimensä joko vuoden 1543 veroluettelossa mainitusta Niilo Mankisesta tai vuonna 1548 mainitusta Antti Mankisesta. Vuoden 1548 merkinnän mukaan Antti Manki tai Mankinen maksoi veroa koko manttaalin talosta ja vuonna 1560 myös Antti Paakkola, Olli Paavonpoika Korkala, Antti Antinpoika Koskela, Olli Saarela ja Paavo Paso olivat saaneet omat manttaalinsa. Manttaali tarkoittaa Ruotsin valtakunnan aikaista veroyksikköä ja 1500-luvulla yksi manttaali vastasi yhtä normaalikokoista tilaa. Vuoden 1663 maakirjan mukaan Mankilankylässä oli 14 taloa, joista moni aikansa koko Rantsilan alueen suurimpia tiloja, kuten Mankila, Poikola ja Pyrrö. Ja eipä ihmekään, että asutusta syntyi Siikajoen varteen ja Mankilankylään, sillä aluetta vahvasti leimaavan joen tulvinnan vuoksi alueen maat ovat erinomaiset hyväkasvuisia ja reheviä. Kylän hyvien luonnon heinämaiden ansiosta karjanhoito lienee ollut jo alusta saakka alueella tärkeää. Esimerkiksi vuonna 1626 Paakkolassa, Korkalassa ja Koskelassa merkittiin olleen 20 nautayksikköä. Isot talot säilyvät aikoinaan hyvin asukkainen omina, mutta Nevalan talon kerrotaan joutuneen kruunun haltuun vuoden 1654 kuivuuden aiheuttaman kadon vuoksi. Vuosina 1765–1768 suoritettiin myös Mankilassa maanjakotoimitus ja samalla kartoitus viljelysmaiden ja niittyjen osalta. Tuolloin Mankilankylän maat olivat joen kahta puolta noin viiden kilometrin matkalla alkaen Limingan rajalta Paavolan rajalle. Isojaon aikaan kylällä ovat olleet muun muassa seuraavat talot: Mankila, Mattila, Poikola, kaksi Paakkolaa, Pyrrö, Korkala, Iikkala, Rännäri, Koskela, Heikkilä, Linna, Saarela ja Hätälä.

Mankilan tilat pysyivät pitkään samojen sukujen hallussa, sillä talot siirtyivät yleensä isältä pojalle. Joskus kuitenkin myös talon vanhin tytär saattoi tuoda vävyn isännäksi. Tiedetään esimerkiksi, että vuonna 1810 Linnan taloon tuli isäntä Kestilästä emännän ollessa vanhaa Koskelan sukua. Vuonna 1812 puolestaan Korkalan asukkaat tulivat Tyrnävältä, mutta tässäkin tapauksessa uuden asukkaan pojanpojan emäntä oli vanhaa Mankilan sukua. Lisäksi vuonna 1912 Matheikki sai uudet ulkopuolelta tulleet asukkaat, mutta poikien emännät olivat niinikään Mankilan sukua. Vuoden 1945 jälkeen Pyrrön, Iikkalan, Sepäntalon, Ylitalon, Mällisen, Vittakankaan ja Ahon maat joutuivat pika-asutukseen, jonka kautta kylälle saatiin uusiakin sukuja. Enimmillään Mankilassa on asunut monta sataa henkilöä.

 

Taloja, paikkoja ja paikannimien taustaa

Akanmaa
Akanmaa on joskus ollut saari, mutta nykyään se on niemi. Akanmaassa on vanha kivikellari, jonka iäksi kyläläiset arvelevat ainakin sata vuotta. Akanmaan isäntänä oli Salamo, joka oli jalkava mies. Hän muun muassa haki nappeja Oulusta päivässä jalkaisin. Kerran työntekijät leikkivät piloillaan kuin hevoset, jolloin isäntä kuoli nauruun. Toisen tarinan mukaan piiat ja rengit keräsivät kerran Akanmaalla sammalia rakennusta varten. Oli todella kuuma ilma ja vaatteet alkoivat työporukalla vähentyä vähentymistään. Talon emäntää oli touhu alkanut niin kovasti naurattaa, että hän kuoli siihen paikkaan.

Akanmaan talo on yhden kertomuksen mukaan saanut nimensä ajoilta, jolloin talossa asui vain kolme naista sota-aikojen vähentäessä miesväkeä. Toisen kertomuksen mukaan Akanmaan nimestä kerrotaan puolestaan, että aikoinaan Pyrrön emännällä on mennyt välit huonoiksi isännän kanssa ja emännälle piti rakentaa uusi talo Pyrrön maille nykyiseen Akanmaan kohtaan ja ehkä tämän perusteella paikkaa alettiin sanoa Akanmaaksi.

Eelu
Eelun verinen kenttä. Eelun sanotaan kasvavan veren voimalla ja pelto onkin reheväkasvuinen. Eelussa taisteltiin kertomusten mukaan Suomen sodan aikoihin: "Eelussa päivä oteltiin, Pasohon yöksi jouduttiin" tai "Eelussa päivä taisteltiin, Pasohon yöksi jouduttiin." Vielä joku vuosikymmen sitten Eelussa oli kuoppia, joiden kyläläiset arvelivat olevan vanhoja hautoja. Tarina kertoo niiden olevan vuosien 1808–1809 sodassa kaatuneiden sotilaiden. Eelunkarista jonkin matkaa Pyrrönsaarelle päin oli vanhasta tiestä Takaloon päin neliön muotoisia hautoja, ehkä kuusi–seitsemän metriä kanttiinsa ja kahdesta kolmeen yhteensä. Takana näkyy Hatakorven taloa, joka on arvelujen mukaan saanut nimensä Eelussa kaatuneiden hautapaikasta.

Haasiosaari
Haasiosaari on metsää Mankilassa Koskelankankaalla. Haasio tarkoittaa että ”vilja ku korijataa tai heiniä puurisujen päälle erilaesii haasioihi”.

Hartaanselkä
Hartaanselkä on Mankilan ja Temmeksen rajalla. Tarina kertoo Hartaanselän suojeluksesta; ”tuluva nousee toisella puolella korkijalle, mutta Hartaanselekä suojelee toesta puolta. Joku se oli kuiteski yrittäny kaevaa ojjaa selän halaki, mutta sai äkkikuoleman”.

Himosuo
Himosuo on mankilalainen laaja peltoviljelysalue, joka on saanut nimensä ahneuden kautta. Mökkiläiset raivasivat sinne omia viljelyksiään, mutta talolliset ottivat ne haltuunsa isossajaossa.

Hättiönjärvi ja Häittönneva
Ensimmäinen versiossa "vuojen 1718 tienoilla kertoo tarina jostaki Koskela isännästä, joka meni Hättiönevalle ryssiä pakkoon." Toisessa versiossa Koskelan vanhan isännän kerrotaan ainoana jääneen kotiin muiden paettua Hättiönevalle - tarun mukaan hän olisikin nuijinut venäläisvainoajia kuoliaaksi. Yksi Hättiönjärven nimeen liittyvä arvelu on, että "liekö silloin pantu nimi ku ne on Eelusa taestelleet ja jos lie häjissään menneet sinne".

Hävittömänsaari
Hävittömänsaari on häveliäämpi nimi Vittusaaresta, joka myös Pöönäsaarena tunnetaan. Tämäkin metsä on Mankilassa. Siellä on ollut kahvinkeittopaikka.

Jokikylän koulu
Jokikylän koulun nykyiselle tontille valmistui koulurakennus vuoden 1948 alkupuolella. Kun uusi koulurakennus valmistui, vanha siirrettiin kirkonkylän urheilukentän laidalle, jossa se toimii vieläkin urheilumajan nimellä. Varsinainen kansakoulurakennus valmistui syksyllä 1954 ja se tuhoutui tulipalossa 21.4.1976. Sen jälkeen koulua pidettiin oppilasasuntolassa saneeratuissa tiloissa.

Järvelä
Järvelä on ikivanha asumus Mankilanjärven itärannalla. Aikoinaan sinne oli kulku vain veneellä. Järvelän isännät lienevät elättäneet itsensä kalastamalla.

Kalmunsaari
Kalmunsaari lienee ollut varhaisemmin nimellä Kalamasaari tai Kalamosaari. Tämäkin saari on nykyään niemi. Paikka tarjosi suojan jokivarren ihmisille siihen aikaan, kun vainolainen tuli kutsumatta. Oli taas kerran kuultu, että vainolainen oli liikkeellä ja kylän asukkaat tulivat saareen piiloon. Vainolaiset saapuivat ja piilossa ollut Koskelan iso isäntä surmasi lopulta kolme vainolaista. Kalmonsaarella kerrotaan olleen merkkejä useammastakin haudasta ja siitä kerrotaan monenlaista: isovihan ja Suomen sodan aikoihin venäläiset olisivat majailleet Kalmunsaaressa ja suomalaiset vastarannan Kätössä. Tarun mukaan venäläiset hautasivat taistelussa kaatuneet vainajansa Kalmunsaareen. Kansa tietää myös, että saari olisi ollut mankilankyläläisten hautausmaa, jonne vainajat on ainakin talveksi haudattu odottamaan parempia kulkuyhteyksiä kirkkomaalle vietäväksi.

Karsikko
Karsikon eli Karsikonkankaan nimestä mankilankyläläisillä on kaksi teoriaa; siellä on joko karsittu tervaksia tai säilytetty ruumiita.

Kiljonkangas
Kiljonkankaan seutuville liittyy tarinoita jättiläisistä, samoin kuin Siikajoen vastarannan Koljoonkin. Kiljonkankaalla ja Koljolla asuivat ennen muinoin jättiläiset Kiljo ja Koljo. Kerran he päättivät heitellä kilpaa kiviä. Ensin jättiläisherrat vetivät kiviä takkavitsoilla, jolloin syntyivät Koljonoja ja Kiljonoja. Sitten he tempaisivat valtaviin kouriinsa kivet ja nakkasivat. Koljo paiskasi karjaisten: "Kilahtiko Kilijosa?", ja Kiljo parkaisten: "Kolahtiko Kolijosa?" Heitot olivat niin tarkkoja, että kivet sattuivatkin joen päällä yhteen ja ponnahtivat toiseen suuntaan. Jättiläiset päättivät jättää kivet niille sijoilleen, että vaimot ja lapset pääsisivät joen yli harppaamatta, kun kyläilisivät toisissaan. Näinä päivinä puhutaankin Kiljon -ja Koljon kivistä. Kiljo ja Koljo -nimet saattavat liittyä Goljat-jättiin. Muinainen tieto kertoo, että paikalla asuminen on alkanut piilopirttinä. Näissä piilopirteissä jouduttiin usein olemaan pitempiäkin aikoja.

Kivimaa
Kivimaa ei liene kovinkaan vanha asumus; tällä paikalla on ollut talo ehkä satakunta vuotta. Kivimaa on metsän keskellä suojassa katseilta.

Kolkonsuo
Kolkonsuolta Mankilankylältä noita nostatti susia.

Koskela
on vanhoja kantatiloja. Paikassa on yhä käytössä vuonna 1901 rakennettu porakivinavetta. Navetalla on pituutta noin 24 metriä. Pihapiirissä on myös navetan takana pari vanhaa aittaa, joista vanhempi on 1700-luvulta ja nuorempi 1800-luvulta.

Kätöntie
Venäläisten Suomen sodan aikoina rakentama vanha tykkitie kutakuinkin Kätöniemen seutuvilla. Itse Kätön kerrotaan olleen suomalaissotilaiden majapaikka.

Laakson Vesa
on Mankilankylän raittiusseura, joka on perustettu satakunta vuotta sitten. Monikin kylän nuori on sieltä aikoinaan löytänyt itselleen puolison pelimannien soittaessa sulosointuja kaksi-, kolmi- ja viisirivisillään.

Linna
Linnan talo ehkä saanut nimensä siitä, kun kankaalla jossa talo on, on joskus kauan sitten ollut jonkinlainen varustus. Talon seutuvilla on kiviraunioita ja talon pelloista on löytynyt vanhoja rahoja ja esineitä. Linnat tulivat Mankilaan Saareloina pari sataa vuotta sitten, mutta vuosien saatossa nimi on vaihtunut. Talo on ainakin vuodelta 1810, ellei vanhempikin. Puolet talosta on siirretty jaon myötä pois.

Limo
Ensimmäinen kirjallinen maininta Limosta on vuodelta 1784.

Mankila
Mankilan talon historiaa: Niilo Mankinen (saattoi olla myös Manki) pysähtyi matkallaan Mankilan talon paikalle vuosisatoja sitten. Hän pystytti paikalle leirin ja myöhemmin rakensi talon. Näin alkoi Mankilan talon asuminen. Kului muutamia vuosia ja talo alkoi paisua muita mahtavammaksi. Kohta sitä alettiin kutsua nimellä Iso-Mankila. Jokin tällainen tarina johti siihen että aiemmin Korkalonkylänä tunnettu paikka sai uuden nimen Mankilankylä

1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tienoilla Ison Mankilan isännäksi tuli erinäisten vaiheiden jälkeen Paavolasta pienen mökin poika Pekka. Tästä alkoi uusi luku talon historiassa. Talon tilukset olivat laajat. Pekka rakennutti Isoon Mankilaan 120 lehmän kivisen navetan. Kivi-Matti Raahesta tuli tätä rakennustyötä johtamaan ja rakennustyöt kestivät kolme vuotta. Kivet lohkottiin Onkkarinkankaalla. Pisimmät niistä olivat kolmimetrisiä. Navetta sisustettiin sementillä. Lehmät olivat kuten nykyisin ja navetan keskellä kulki käytävä, josta ruokinta tapahtui. Veden nosti tuulimoottori ja lehmillä oli juottoruuhi. Navettatyössä oli vakituinen mies. Naispalvelijoita talossa oli useita, jopa kymmenen, johonkin vuoden aikaan enemmän. Navetan varustuksiin kuului lähes tuhannen litran muuri. Siinä lämmitettiin vesi, jota piti olla paljon.

Mankilassa oli hyvinkin pitkäaikaisia työntekijöitä. Kerrotaan muun muassa pitkään talon navetassa työtä tehneestä karjakosta Stark Aukustasta, joka kauan vielä senkin jälkeen, kun karja oli jo täytynyt lopettaa, muisti kaikkien navetassa olleiden lehmien nimet. Miestyövoimaa talossa oli paljon. Kerrotaan, että kesällä varsinkin heinänteon aikaan pantiin 50 miestä viikatteenvarteen. Niittäjiä kerrotaan olleen saman verran. Myös työnjohtajia, joita siihen aikaan kutsuttiin etumiehiksi, oli useita. Pääetumiehenä oli Metu-niminen mies. Metu oli Ison Mankilan ikuinen asuja ja ilmeisesti hänellä oli pitkäaikaisena työntekijänä talosta eläke vanhuuden varalle. Muista heinäajan etumiehistä vielä puhutaan tänäkin päivänä nimellä. Yksi oli Juuso Kurola. Toinen oli Erkki Peltonen, jota myös kutsuttiin Peltos-Erkiksi. Joka päivä tuli uusia miehiä töihin ja joka päivä lähti joku poiskin.

Talossa oli tapana joskus iltaisin väen viihdykkeeksi esittää ohjelmaa. Melkein aina oli joukossa jonkin instrumentin soittajia. Viulu oli kulkumiesten keskuudessa yleinen soitin. Oli myös kaksirivisen haitarin soittajia. Miehiä liikkui pitkin kyläteitä. Töitä oli niukasti tarjolla. Viulun soittotaidon oppinut nuori mies enemmin soitteli kuin teki oikeita töitä – samalla tavalla kuin nykypäivän soittajatkin.

Talon historiaan liittyy sellainenkin onnettomuus, että tuo mahtavan suuri navetta paloi 16. kesäkuuta vuonna 1922. Navetta oli onnekseen silloin tyhjä eläimistä, sillä karjaan oli nimittäin iskenyt ikävä sairaus. Ne poikivat miten sattuu – kahden, kolmen ja neljän kuukauden iässä. Eläinlääkäri totesi sairauden olevan luomatautia, jonka seurauksena karja tuli lopettaa ja haudata.

Samoihin aikoihin tilan isäntä alkoi miettiä koko tilan myymistä. Kumpikaan Pekka-isännän pojista ei päätynyt jatkajiksi. Vanhempi poika, niin ikään Pekka, kaatui sotarintamalla ja nuoremmalla pojalla, Villellä oli muuta kuin maatalous mielessään. Kun tieto Mankilan tilan myynnistä levisi ilmaantui ostajaehdokkaita useita. Pekka suhtautui mahdolliseen ostajaan tietyllä varauksella, olihan kyseessä kuitenkin todella suuri asia. Kauempaa saapui usean miehen porukka, joka kertoi olevansa tosimielellä liikenteessä. Pekka sanoi – Mikäpäs siinä, Savikon Herkko lähtee tiluksia näyttämään. Herkko oli talon pitkäaikainen työmies ja tunsi asian. Tilukset katsottiin ja ne olivat hyvin laajat alueet, lähes puolet nykyisestä Mankilankylästä. Kierros oli kestänyt pitkän tovin, kun saavuttiin illasta Isonojan tuntumaan. Oli talviaika. Edelliskesä oli ollut hyvä runsaskasvuinen. Rakennettiin uusiakin laakaperiä, jotta saatiin suojattua heinät syystulvilta. Edessä oli näkymä jäiselle lumen peittämälle Mankilanjärvelle. Herkko siihen toteaa, ”tässä on talon kotivainiot ja kasvaa niin kuin näkyy”. Ostajakandidaatit olivat mielissään näkemästään. Palattiin talolle. Alkoi hieronta kaupasta, Pekka kyseli – ”Miltä näytti? Mitä tuumitte? Miellyttikö?” Miehet sanoivat Pekalle – Reissuhan tehtiin, eikä näyttänyt ollenkaan hassummalta ja tuumailtiin tuossa ”kyllä kai se isännän talolle panema hinta on niin kuin lähtöhinta? Mikähän tuo olisi hinta, jos alettaisiin todella kaupantekoon?” Pekka tuumasi miehille – ”Olen hyvin tarkkaan hinnan ajatellut, siinä ei ole yhtään liikaa. Jos talo ei miellytä niin paljon että voisi hinnan hyväksyä, on turha jatkaa puhumista.” Pekka lisäsi että ”minulla on kaksi ostajaehdokasta, joista toinen tulee huomenna taloa katsomaan. Hinta on meillä molemmilla tiedossa. Olen lähdössä aivan kohta reissuun. Sanon vielä, hinta ei tuosta muutu, ei ainakaan alaspäin.”

Ostajat pyysivät Pekkaa odottamaan hetken, jotta nämä voisivat neuvotella tovin. Pekka sanoi, että heillä on puoli tuntia aikaa, hän lähtisi reissuun sitten. Sovittu aika kului. Isäntä palasi pirttiin ja kysyi tilannetta. – ”Me ostamme talon”, sanoivat miehet. – ”Sopiiko että maksuehdoista neuvotellaan?” Pekka sanoo lujana, ”se joka ostaa, se myös maksaa. Rahaton ei pysty ostamaan.” Päädyttiin kuitenkin neuvottelemaan kauppaan liittyvistä erinäisistä asioista ja kauppakirja tehtiin saman tien. Ostajat olisivat halunneet maksaa vain pienen osan kauppahinnasta kauppakirjaa tehtäessä. Tämä ei Pekalle tietenkään käynyt päinsä, vaan jatkoi tiukkaa linjaansa. – Jos tästä kaupasta aiotaan tehdä tosi, ei kirjantekotilaisuudessa riitä mainitsemanne summa, sen on oltava kaksinkertainen, summa mitä esitätte. – On myös kauppakirjaan merkittävä, jos summaa ei makseta määräpäivään mennessä, kauppa purkautuu, eikä käsirahaa tarvitse maksaa takaisin. Myös maksuaika on liian pitkä, jos se on vuosi. Nyt on maaliskuu. Sovitaan vuoden loppuun. ja vielä sanoisin että harmi kun en itse joutanut lähteä tiluksia näyttämään, vaikka kyllähän se tuo Herkko maat tietää. Sanon tämän siksi, että kyllä kai te nyt tarkkaan katselitte, ettei tule jälkiharmeja.

Ison Mankilan kauppa syntyi samana iltana. Tilan hinta oli silloin 350 kultamarkkaa. Uudet isännät aloittivat asumisen jo kuukauden kuluttua. Yksi heistä kantoi nimeä Raipala, joka oli myös omistajakolmikon näkyvin hahmo. Tilan asuttaminen oli heille isonluokan laskelmoitua hommaa.


Mankilanjärvi
Mankilanjärvi on Rantsilan suurin järvi. Ennen Mankin tuloa Mankilankylään kylälle ja järvelle nimeä antamaan ja senkin jälkeen, on järvellä ollut monta nimeä; Kärsämänjärvi, Ylijärvi ja Pieni-Kärsämä. Järvestä on kuulemma ennen aikoihin saatu hirmuisia kalasaaliita.

Mankilan koulu
Mankilan koulupiiri on perustettu vuonna 1902 ja kuntakokous päätti koulun paikaksi Iikkalan vuonna 1903. Talollinen Antti Linna yhdessä muutamien muiden kanssa valitti asiasta ja 1905 Keisarillinen Suomen Senaatti määräsi, että koulu pitää pystytettämän Koskelankankaalle. Koulu aloitti toimintansa vastavalmistuneessa rakennuksessa vuonna 1909. Samalle paikalle rakennettiin vuonna 1966 uusi koulutalo, joka on käytössä vielä tänä päivänäkin. Mankilakylän kuuluisien tulvien aikana oppilaat joutuivat usein jäämään tulvakortteeriin lähitaloihin, joskus viikkokausiksi.

Mankilan meijeri
Meijeri perustettiin vuonna 1913. Karjatilalliset toivat maidon meijeriin, jossa maito separoitiin. Maidosta nipistettiin osa jatkojalostusta varten. Toiminta loppui maidon vähyyteen ja meijeri hävisi, kun lehmät hävisivät. Mankilassa on mysö uudempi meijerirakennus 1930-luvulta.

Mankilan rukoushuone
Rukoushuone valmistui vuonna 1926 ja lopulliseen kuntoonsa rakennus "valmistui" vasta vuosien mittaan, sillä varsinainen rakennustyö nieli rahoja luultua enemmän eikä heti ollut varaa viimeistelytyöhön. Mankilankyläläiset halusivat oman rukoushuoneensa, koska kirkkoon oli pitkä matka ja hankala tie. Toiminta on ollut monipuolista ja vireydeltään vaihtelevaa: jumalanpalveluksia, seuroja, kinkereitä, kyläpäiviä ja kesäjuhlia. Sota-aikana rukoushuone annettiin Suomen Suojan käyttöön.

Matheikki
Nykyisen Ala-Matheikin mailla on vanha paja. Pajan palkeet eivät ole alkuperäiset. Palkeissa on vuosiluku 1880, joten pajan täytyy olla sitä vanhempi. Pajat ja sepät olivat ennen tarpeellisia, sillä kaikki piti tehdä itse. Matheikit ovat kylän vanhaa asutusta.

Mattila
Talo vanhoja Mankilan kantatiloja. Taloa ovat asuttaneet muun muassa siirtolaiset, jotka tulivat paikalle pika-asutuksen myötä.

Nevalankangas
Nevalankankaalla lienee myös ollut vanhojenpiikojen asuttama tila. Paikka sijaistsee Lehmäsenjärven lähellä. Tilaa on asuttanut ainakin kaksi sisarusta, jotka ovat olleet Korkalan tyttöjä. Nämä sisarukset ovat olleet tehokkaita ja tehneet itse kaikki työt paitsi traktorilla kyntämisen. Nevalan talo on palanut. Eräät tarinat kertovat, että Nevalankankaalla olisi jätinkirkko, mutta tämä ei liene totta.. Eräiden lähteiden mukaan myös Nivan- ja Sarvikankaalla pitäisi olla jätinkirkkoja.

Paakkola
Paakkolan suku ja talot ovat kylän vanhimpia.

Paso
Suomen sotaan liittyvä lorunpätkä sanoo, että Eelussa päivä oteltiin ja Pasohon yöksi jouduttiin. Pason talon nimen on kerrottu johtuvan ensimmäisestä asukkaasta, Paasosta, joka olisi tuonut nimen mukanaan. Vanha kansa on arvellut, että jättiläisetkin ovat saattaneet siellä huutaa pasottaa, sillä paikassa ollaan lähellä kuulujen jättien asuinsijoja.

Poikola
Poikola on kylän vanhoja tiloja. Alkuperäinen Poikola on ollut kaksin verroin pidempi, rakennuksesta on jäljellä vain puolet entisestä tilan jaon seurauksena. Aikoinaan Poikolassa oli myös kuusikulmainen eteinen.

Pyrrö
Pyrrö oli aikoinaan valtavan iso talo, jossa oli oma pehtoorikin. Jokin eteläsuomalainen yhtiö osti Pyrrön korviketilaksi maanluovutusvelvollisuuksien vuoksi, jotta sen ei tarvitsisi pilkkoa hyviä maitaan Etelä-Suomessa. Jatkosodan aikana talo oli tyhjillään, joten toinen Pyrrön asuinrakennuksista otettiin sotavankileirin käyttöön. Leirille tuli 40 vankia, jotka kulkivat metsätöissä. Alue oli aidattu piikkilangalla, mutta portit olivat auki - ne suljettiin vain, kun tiedettiin tarkastajan olevan tulossa. Vankien jälkeen Pyrröön tuli iso määrä siirtolaisia. Vanhoista rakennuksista on jäljellä enää nykyisin liiterinä toimiva rakennus: Pyrrö palo maan tasalle 22. toukokuuta 1946. Yksin kaivon puuvanteetkin paloivat vesirajaan asti. Pyrrön riihiarosta sanotaan että 1900-luvun alkukymmenillä olisi osa Pyrrön karjasta jouduttu hautaamaan tämän aron multiin silloisten eläinlääkärien oikkujen takia.

Pyrrön iso palo
Pyrrön talot paloivat toukokuussa 1946. Palo vei mukanaan neljä päärakennusta ja Pyrrön talon lisäksi paloivat Korkalan ja Iikkalan talot, navetat ja kaikki piharakennukset. Kyläläiset osallistuivat joukolla sammutukseen. Kalustoa ei liiemmin tuohon aikaan vielä ollut, ainoastaan yksimoottorinen ruisku paikallisessa paloautossa. Sen lisäksi kylän miehet muodostivat miesketjun, joka koetti ämpäreillä saada vettä joesta sammutukseen. Palo sai alkunsa todennäköisesti evakoiden alaköökistä. Ainoastaan yksi vajarakennus säilyi. Korkalan porukka oli epäonnekseen vielä palon sattuessa reissussa.

Pyrrön palon aikaan talossa ei ollut enää vankeja, siellä asui kuitenkin yhä tilanhoitaja sekä työmiehiä ja siirtolaisia. Oli tuulinen kylmähkö ilma. Pyykinpesu oli käynnissä karjatilassa, josta palo lähti leviten ensin kuivaan kattoon. Talojen lisäksi jopa kaivokin paloi vesirajaan asti. Ainoastaan liiteri ja maakellari säilyivät. Rantsilan kirkolta tuotiin koneruisku, mutta sitäkään ei saatu heti käyntiin. Henkilövahingoilta välytyttiin, sillä kaikki ihmiset ja eläimet saatiin pelastettua.

Pääkköjen mailla
on isonjaon aikainen rajapyykki, jossa on kruunun kuva sekä alavasemmalla numero 16. Rantsilan metsissä on paljonkin rajapyykkejä. Niitä on päätelty milloin miksikin merkeiksi: niiden on arveltu olevan paitsi erämetsien nautintarajoja ja kihlakuntien rajapyykkejä myös Pähkinäsaaren rauhan rajapyykkejä. Jossain tämän rajapyykin lähellä pitäisi kuulemma olla myös vanha aurinkokello.

Seikankangas
Seikankangas eli Seikka on kangas Mankilassa. Seikan sanotaan tarkoittavan pulaan joutumista. Murrenauhoilla kerrotaan tarinaa, jossa suomalaiset yhyttivät kasakat ja hiipivät näitä kohti Seikasta puskat suojinaan, jolloin liikkuvia pensaita ihmetelleet kasakat vain hokivat kummaa seikkaa, mistä nimi tarinan mukaan juontuu.

Seppä
Eräiden papereiden mukaan Seppä, entinen Sepäntalo, on rakennettu vuonna 1901. Joskin hirsiin on kaiverrettu vuosiluku 1890. Pihapiirin aitan seinään on puolestaan raapustettu luku 1737.

Vasara
Vasara on vanha talo, kenties 1800-luvun lopulta. Vasarakankaalla on kasvanut jokin oudon muotoinen puu.

Vesiniemi
Toiminut asuinpaikka 1800-luvulla. Sinne on tehty puista kapulatie rämeen yli. Tie lähti seurantalolta, ennen Lehmäsenjärveä. Kiviaidat ovat ympäröineet peltoja. Kiviaitojen rakentamista siihen aikaan pidetään nykyään isotöisenä hommana. Siellä asui Vesiniemen Simppa.

Äijän niitty
Joenpohjoispuolella olevan alueen nimi on Äijän niitty. Tuon nimen tälle alueelle on antanut viime vuosisadalla tuolla alempana, aivan joen ahteella tervaa polttanut mies.

 

 

Maanteitä ja vesireittejä

Mankilankylä oli aiemmin Oulun ja Iisalmen välisen tien varrella. Kylässä toimi kestikievari vuosina 1600-luvulta asti. Hannu Sipinpoika oli kestikievarin isäntä vuosina 1670–1676. Vuonna 1705 useat talot hoitivat kestikievarin kuljetukset yhdessä. Myöhemmin olivat Korkalan isäntä Esko Matinpoika ja Matti Eskonpoika kestikievarin isäntinä vuoteen 1812, jolloin Tyrnävältä tuli Heikki Heikinpoika Mällinen ja jatkoi kestikievarin hoitoa.

***

Oulu–Iisalmi-tie valmistui vuonna 1785 ja se kulki Mankilankylän kautta. Koska tie oli Mankilankylässä aina tulvavaurioille alttiina, alettiin vuoden 1830 jälkeen rakentaa Temmeksen Hongansillalta suoraan Rantsilan kirkolle uutta tietä. Toinen ryhmä aloitti työt Temmekseltä, toinen Rantsilasta käsin. Kummankin ryhmän valmis tie oli linjasuoraa. Lopulta suunnassa kuitenkin erehdyttiin ja teiden yhtymäkohtaan tuli suorakulman suuruinen mutka, joka sai nimen huutomutka. Nyttemmin sekin on toki oikaistu.

***

Koska Rantsilassa asutus oli jokivarsilla, tietkin noudattivat ennen Siikajoen kaarteita. Toppilankankaalta Suvannon kautta Mankilankylään tuleva ja edelleen Temmekselle ja Ouluun vievä vanha tie oli tällainen. Tällä tiellä päästiin joen yli Autionkosken kohdalta muulloin kuin tulva-aikana. Siinä oli vähänveden aikana sen verran matalasti vettä, että siitä on ajettu hevosella kärry perässä joen yli kivistä raivattua väylää pitkin. Isommanveden aikana hevonen sai uida tästä ylitse. Kahluupaikan yli muun muassa niitto- ja haravakoneet ja muut vehkeet. Kahluu-uraan oli sittemmin tulva tuonut kiviä, joten kahluupaikka oli melkoisen epätasainen

Autionkoskelta on Mankilankylään kulki kärrytie, kun taloilla on ollut maita joen molemmin puolin, on kosken kohdalle tarvittu ja myöhemmin myös tehty purettava renkkusilta, joka on kestänyt hevosajon. Renkkusiltoja on samoista syistä ollut Rantsilassa useita. Talot kun joutuivat näitä siltoja aina rakentamaan ja purkamaan, niin isännät alkoivat pitää niitä ylivoimaisina ylläpitää ja lisäksi puun tuhlauksena. Hyvin usein kävi nimittäin niin että vesi nousi ja vei koko sillan.

***

Siikajoessa uitettiin tukkeja. Monet pojat opettelivat myös yhdellä tukilla pääsemistä joen yli. Maidonkuljetus tukkisuman läpi oli usein hyvin hankalaa.

***

Koulumatkaa kertyi lapsille yleensä useita kilometrejä. Mahdolliset joen ylitykset olivat hankalia. Muun muassa Junttilan rannasta ihmisiä kuljetettiin veneellä ja Korkalan kohdalla oli lossi, jota ei kuitenkaan usein ollut kukaan kuljettamassa. Erään koululaisen piti kerran kulkea matkaa uittoaikaan tukkisuman yli. Pelko oli suuri kun puut pyörivät jalkojen alla.

***

Vuonna 1942 kesällä yksi perhe lähti muuttohommiin. Tavaroiden siirto tapahtui niin, että isäntä rakensi tukeista lautan, johon lehmät pantiin. Lehmiä oli kolmisen kappaletta ja siinä olikin kova homma saada lautta pysymään pinnalla.

***

Aikoinaan Siikajoessa oli lossi palvelemassa kyläläisiä ja ohikulkijoita. Viimeisinä vuosina lossia kuljetti vakituinen kuljettaja. Nyttemmin paikalle on rakennettu silta. Joessa oli myös purettava puusilta. Nykyinen betonisilta on rakennettu paikalle vuonna 1972, sillankaiteeseen on valettu valmistumisvuosi 1973. Aikaisempi puusilta oli purettava aina ennen jäiden lähtöä ja jäiden mentyä kokosivat silta koottiin uudestaan paikoilleen. Kerran koululaiskuljetuksen linja-auto ei päässykään ylittämään jo purettua siltaa ja auton piti palata takaisin. Tätä koululaiset kovasti ihmettelivät.

***

Vain vähän matkaa ylöspäin Pason ojan laskeutuessa Siikajokeen oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa lossi tai roomu. Vielä 1990-luvullakin oli näkyvissä joen pohjoisrannan puolella syvennys, johon roomu on laskenut.

***

Holstin maitoauton kyydissä kuljettiin kirkolle. Puukaasuauto ei kuitenkaan päässyt mäkien päälle ja kaikkien kyytiläisten pitikin laskeutua työntämään autoa.

***

 

 

Pikkulan uimapaikkana toimi vanha soramonttu, jonne pääsi onnikalla perille asti. Mankilan onnikkaa sanottiin Mansikiksi. Alussa onnikassa oli lava, jossa voitiin kuljettaa tavaraa. Katolla kuljetettiin esimerkiksi lihaa torille. Myöhemmin Mansikissa oli kuljettaja ja maksunkerääjä erikseen. Ja otettiinpa Mansikin kyydissä joskus viinaakin, mutta Jenni-niminen maksunkerääjä piti onneksi kyytiläisille kovaa kuria.

***

Korkalan roomulla tapahtunutta:
Kertojina veljekset Lauri Korkala, Leevi Korkala ja Kalervo Korkala

Niittokone ja parihevoset jokeen (Kalervo Korkala silminnäkijänä)

Aaro Franssilla oli tarkoituksena viedä kahdella hevosella vedettävä niittokone joen pohjoispuolelle ja mennä kaatamaan Niemisen heinikkoa. Hän tuli hevostensa ja niittokoneensa kanssa Siikajoen rantaan Korkalan roomulle. Lauri Korkala, kuultuaan huutoja joen toiselta puolelta, lähti roomulla hakemaan Franssia. Roomu tuli rantaan, ja niin Franssi ohjasti hevoset roomun päälle. Roomulle meno sujui mallikkaasti, se kun ei hevosille ollut ensimmäinen kerta. Hevoset pysähtyivät ja niin roomu lähti liikkeelle. Joen keskivaiheilla hevoset jostain syystä alkoivat peruuttaa. Ei siinä roomun päällä tilaa ollut loputtomiin peruutella. Niittokone putosi jokeen vetäen molemmat hevoset mukanaan.

Lauri Korkala, hyväkuntoinen maatalossa kasvanut nuori mies, hyppäsi jokeen. Hänen ei tarvinnut pitkään miettiä miten saada hevoset irti niittokoneesta. Toimittava oli ja sukkelaan. Varoa piti niin hevosia kuin niittokonettakin. Lauri sai kuin saikin molemmat hevoset irrotettua ja pelastettua ne hukkumasta.

Hevoset oli saatu rannalle, mutta niittokone oli vielä joen pohjassa. Lauri sukelsi ja kiinnitti niittokoneeseen köyden, jolla niittokone hinattiin hevosten avulla rannalle. Myöhemmin hevoset valjastettiin niittokoneen eteen, ja niin alkoi jonkun ajan kuluttua Niemisen niityltä kuulua niittokoneen rampan kalkatus. Franssi pääsi aikomaansa työhön kiinni.

Lokomobiilin vetoaisa pukkasi isännän veteen

Eräänä syksynä puintiaikaan oltiin Korkalan roomulla viemässä Koskelankankaan puimaosuuskunnan puimakonetta sekä sen käyttövoimaksi tarvittavaa lokomobiilia joen pohjoispuolella oleville pelloille. Mankisenmaan talollakin oli maita molemmilla puolilla Siikajokea. Niinpä Mankisenmaan isäntäkin, Hannes Mankisenmaa, oli työn touhussa mukana. Lokomobiilissa oli rautapyörät, mutta se ei kulkenut omin voimin. Edessä oli vetoaisa, johon parihevoset valjastettiin. Etupyörät olivat kääntyvät, joten hevosia ohjastamalla pystyttiin määräämään suunta lokomobiilille. Puimakoneen kuljetusmuoto oli samanlainen. Hevoset oli irrotettu ja miesjoukko laski lokomobiilin varovasti roomulle. Roomun päällä oli etupyörien paikan määrittämiseksi laitettu lankunpätkät, jotka eivät tällä kerralla sattuneetkaan olemaan aivan samalla tasalla, toinen oli hiukan kauempana roomun reunasta. Mankisenmaan isäntä oli ohjaamassa vetoaisasta lokomobiilin suuntaa. Lokomobiilin toisen pyörän osuessa pysäytyslankkuun toinen etupyörä jatkoikin matkaa. Sehän tarkoitti sitä, että samalla vetoaisa heilahti sen verran rajusti, että se pukkasi isäntä Mankisenmaan jokeen. Paikalla olleet olivat sanoneet, että hattu vain jäi veden pinnalle kun mies meni umpisukkeluuksiin. Sieltä se isäntäkin oli kohta tullut pintaan, ja hänelle heitetyn köyden avulla hänet oli autettu takaisin roomun päälle.

Hevonen kolukärryineen roomulta suoraan jokeen

Kerran oli Elias Paakkola tulossa heinäntekoon joen pohjoispuolen niityilleen kun roomulle tullessaan hevonen ei pysähtynytkään, vaan jatkoi matkaansa suoraan jokeen. Hevosella oli pitkälavaiset kolurataskärryt perässään. Hevonen painui täysin pinnan alle. Sillä kohdalla vettä oli noin kolme metriä. Ei hevonen viihtynyt pitkään veden alla, vaan pää nousi kohta veden yläpuolelle. Lauri Korkala näki tapahtuman vastakkaiselta rannalta, ja hyppäsi veneeseen aikomuksenaan mennä auttamaan ja ohjaamaan hevosta rantaan. Yksin veneessä ollessaan ei kyennyt ohjastamaan hevosta. Olisi pitänyt olla toinen mies soutajana veneessä. Hevonen oli voimakasrakenteinen ja lähti uimaan vastavirtaan, roomun vaijerin alitse. Pari-kolmekymmentä metriä uituaan hevosen jalat tapasivat kivikkoista pohjaa ja saatuaan kavioittensa alle kovaa maata hevonen oli rynnistänyt pajukkoa kasvavan jyrkän rantatöyrään päälle pelkät kärrynlavat perässään. Siellä se oli pysähtynyt. Rattaat löytyivät joenpohjan kivikosta.

Kolukärryjen lava lepää vapaasti akselin päällä. Lavan rungossa on akselia varten losseilla (=puukapuloilla, ruots. kloss) tehty kolo. Lava ei ole mitenkään muuten kiinnitettynä akseliin. Vesi kannatteli puista kärrynlavaa. Kun rattaat kolisivat kiviä vasten, irtosi lava akselikolostaan ja rattaat putosivat kyydistä pois.

Hevonen jäiseen veteen reki perässään

Yksi tapaus jokeen suistumisesta sattui kylmänä aikana. Joessa oli jo jäätä, mutta se ei vielä kantanut ihmistä saati hevosta. Roomuväylää pidettiin auki hakkaamalla jäätä rikki. Pyrrön talon omistaneen Serlachius Oy:n työmiehillä oli aikomus mennä roomulla joen yli. Talon hevonen oli valjastettu reen eteen. Mies ohjasti hevosen roomulle. Jotta myös reki saatiin mukaan, oli hevonen ohjastettava lähelle roomun reunaa. Roomun sisälle oli päässyt vettä. Hevosen painosta se alkoi vajota, ja hevonen joutui jokeen rekineen päivineen. Hevonen kuopi etujaloillaan jäätä, joka ei kestänyt, vaan murtui. Nyt oli kiire saada hevonen irrotettua reestä. Korkalan Samppa-isäntä oli kuullut huutoa joelta ja lähti katsomaan tilannetta. Hän otti veneen, jolla pääsi hevosen luo, katkoi ruomat puukolla saaden hevosen irti reestä ja käännettyä tulemaan kohti rantaa. Se oli kylmä kylpy hevoselle, joka vietiin Pyrrön talon isoon pirttiin lämmittelemään ja kuivateltavaksi. Hevosta hierottiin olkitupoilla ja sitä lääkittiin juottamalla sille puoli litraa viinaa. Hevonenhan ei suostu vapaaehtoisesti viinanjuontiin. Hevosen päitseissä olleen köyden toinen pää vietiin pirtin kattohirren yli, ja köydestä kiristämällä saatiin hevosen pää ylös. Pullon sisältö valutettiin hevosen hammaskolosta sen suuhun, ja näin pakkojuotettiin hevoselle sen tarvitsema lääke. Hevonen selvisi hengissä ja sairastumatta kylmästä kylvystä.

Lapset kävivät katsomassa kuin ihmettä kun hevonen oli sisällä pirtissä. Siinä kyllä riitti lapsilla ihmettelemistä, kun hevonen oli sisällä, ja siellä se sekä kakki että pissi lattialle!
Mitään vakavia tapaturmia ei tiedetä sattuneen roomuhaavereissa kastumisia ja mahdollisesti joitain mustelmia ja pintanaarmuja lukuun ottamatta.

Yli oli päästävä (kertojana Leevi Korkala)

Joen ylitykset ennen siltojen valmistumista olivat jokapäiväiseen elämään kuuluvia, kuten ovat tänäkin päivänä. Nyt ylitys tapahtuu useimmiten siltaa pitkin. Vaan kun ei ollut siltaa, ei venettä, uiminenkin tuntui vastenmieliseltä, ja roomukin oli vastarannan puolella. Ja kaiken lisäksi yöllähän ei kukaan ollut päivystämässä roomurannassa. Joen yli oli kuitenkin päästävä!

Joen läheisyydessä asuvilla oli rannassa sopivassa paikassa pyykinpesupaikka. Siellä oli iso muuripata kivien päälle asetettuna niin, että alle saattoi laittaa tulet ja kuumentaa jokivettä pyykkäystä varten.

Maataloudessa hevonen oli työmiehen apuri nro 1. Maanmuokkaus käsipelillä oli raskasta hommaa, mutta siihenkin hommaan tuli hevonen avuksi vetäessään niin aurat, karhit, niittokoneet, haravakoneet, reet, kärryt jne. Pelto valmistettiin kylvöä varten, ja kylvämisen jälkeen pölkyttiin hevosen vetämällä puusta valmistetulla pölkyllä. Pölkky oli noin parimetrinen pituudeltaan, paksuudeltaan sen paksuinen, kuinka ison puun pölkyntekijä oli löytänyt, vähintään 30 – 40 senttinen halkaisijaltaan. Pölkyn päihin tehtiin reiät rauta-akselia varten. Päälle rakennettiin jonkunlainen lava ja myös istuin hevosen ohjastajaa varten, kiinnitettiin aisat, ja ei muuta kuin hevonen töihin.

Muuripadalla ja peltopölkyllä joen yli

Korkalan rannan vastakkaisella puolella on Puistolan talo. Naisväki oli aikeissa mennä rantaan pyykille, mutta mitä ihmettä – missä on muuripata! Katseltiin ympäriinsä, ei näkynyt. Sitten joku katsoi kauemmas, vastarannalle. Siellä näytti olevan muuripata joka ei ollut Korkalan muuripadan paikalla. Mentiin katsomaan, ja siellähän se pata oli. Eipä arvannut valimon väki aikoinaan pataa valaessaan, että tekivät ”veneen”! Jollakin yökulkijalla oli ollut tarve päästä joen yli. Padassa istuen ja roomuvaijerista nykien ylitys oli onnistunut. Onneksi oli vetänyt ”kulkupelin” rantaan eikä jättänyt sitä veden vietäväksi. Peltopölkky pääsi myös toimittamaan roomun töitä. Roomuvaijerista on tuollakin kulkupelillä yli mentäessä pitänyt vedellä päästäkseen toiselle rannalle. Korkalan väki tullessaan roomurantaan katseli ihmeissään, kun rannalla on peltopölkky. Todennäköisesti hyvin oli sekin toiminut ”roomuna”, ja myös se oli asiallisesti vedetty pois vedestä eikä jätetty sitä jokeen. Pölkkykin palautui aikanaan oikealle omistajalle.

 

Syrjäisiä asumuksia

Nykyinen Kiljon talo toimi isovihan aikana lähikylän asukkaiden piilopirttinä. Polku sinne vei vieraan kulkijan lammen rantaan. Lammen pohjaan piilopirtin asukkaat laittoivat pitkospuut ja näin Kiljoon kuljettiin vedessä kahlaten. Vastapäisellä rannalla polku jatkui. Myöhemmin matala mutapohjainen lampi kuivattiin ja lammen pohjasta todellakin löytyivät lahoamattomat pitkospuut.

***

Karvonen on sijainnut noin puolen kilometrin päässä Kiljontalon pihapiiristä. Lähistön nevan yli kulkivat pitkospuut, joiden kautta pääsi Kiljonkankaalle. Pitkospuut kulkivat myös Kiljonlammen pohjasta kutsumattomien kulkijoiden hämäykseksi. Karvosen torpassa asui mies nimeltään Kekkonen vaimoineen. Vaimo hoiteli muutamaa lehmää ja lammasta pienen mökin navetassa. Lampaista saatiin tärkeitä villoja kudontaa varten ja Kuppi Kekkoseksikin sanottu isäntä kuljetti villatuotteitta myös kaupoille asti. Kuppi Kekkonen -nimi juontaa siitä, että hänen kerrotaan muovailleen mökkinsä lähettyviltä löytyvästä savesta kaikenlaisia kuppeja, vateja, ruukkuja ja kukkopillejä. Kekkosen savituotteet olivat seudulla hyvässä maineessa ja kävivät kaupaksi. Kupin elinkaari ei kuitenkaan ollut järin pitkä, vaan ne särkyivät helposti jos kolahtivat vaikkapa maahan. Tästä johtuen Kuppi Kekkosella kauppa kävikin harvinaisen hyvin.

***

Mankilankylän Karsikkaalla sijaitsi pitkän ja hankalan matkan takana niittysauna. Niittysaunat toimivat usein piilopirtteinä vihollisia vastaan. Karsikkaan niittysauna oli yksinäinen asunto, jossa asui yksi mies. Miehen kohtalo oli kuitenkin ikävä; mökin ja kylän välillä oli vetelä neva. Mies oli kotia kohti menessään uponnut tuohon nevaan, josta hänet myöhemmin kuolleena löydettiin.

***

Vasaran talon isännän kerrotaan viihtyneen omissa oloissaan. Talossaan hän uutterasti raivasi uutta maata ja viljeli peltoja. Taloon johtava tie ei ollut kovin kummoinen, mutta isäntä sitkeällä työllään loi paikkaan hyvin toimeentulevan kodin. Vasaralla oli kangaspeltoja ja suoviljelystä sekä lehmiä kuudesta seitsemään. Puitavaa viljaakin tuli aikojen saatossa yhä enemmän ja enemmän, joten isännän piti ostaa puimakone. Voimakoneeksi hän osti vielä siihen aikaan käytössä olleen höyrykoneen, Lokomobiilin. Koska tie Vasaraan ei ollut hyvä, oli uutteralla isännällä koneiden kuljettamisessa kova homma. Lopulta ne täytyikin Vasaraan kuljettaa talviaikaan jäätä pitkin.

 

Sota-ajoista

Sota-aikoina oli Mankilassa suhteellisen suuri joukko venäläisiä sotavankeja. Elo vankien kanssa oli kuitenkin suhteellisen tasaista. Jatkosodan aikana sotavankeja pidettiin Pyrrön talossa. Heitä oli kaikkiaan noin 50 kappaletta. Vartijat ja pehtoori eli tilanhoitaja asuivat toisella puolella tilaa ja vangit toisella puolella. Joka päivä vangit kulkivat töissä läheisellä koivikolla ja tekivät muun muassa Pelkosenkankaan takana halkoja. Vangit tekivät lisäksi peltotöitä, kaivoivat ojia ja perkasivat kanavia noin kahden vuoden ajan. Paikalliset eivät liiemmin olleet kontaktissa vankien kanssa. Vapaa-aikoinaan vangit valmistivat muun muassa sormuksia lentokonealumiinista sekä muita veistoksia. Vankien joukossa oli eräs Nikolai, joka pois lähetettäessä itki kovasti kohtaloaan sanoen, ettei hän koskaan pääsisi kotiin. Nikoilai oli sellainen vanki, jota ei tarvinnut vartioida. Hän esimerkiksi kävi yksin Paavolassa asti myllyssä.

***
Jonkin verran kontakteja vankien ja paikallisten asukkaiden välillä kuitenkin oli. Vangit vaihtoivat muun muassa lentokonealumiinista tekemiään tuotteita paikallisten valmistamaan leipään. Vartijat eivät välittäneet jos joku paikallinen halusi käydä vankeja jututtamassa. Korkalassa oli renkinä eräs luottovanki nimeltään Pavel. Talossa asui myös inkeriläisnainen poikansa kanssa. Kerran Pavel kävi inkeriläisnaisen luona ja sanoi: ”haepas kartta”. Kartan saatuaan hän näytti siitä kuinka iso on Neuvostoliitto ja kuinka pieni on Suomi. Tarina kertoo, että Pavel ja inkeriläisnainen tykäsivät olla yhdessä, mutta lopulta heidät väkisin erotettiin olosuhteiden pakosta. Tarinat kertovat myös, että muuan vanki löysi paikallisista asukkaista naisystävänkin. Lisäksi yhdelle vartijalle tiettävästi tehtiin Mankilassa tyttölapsi.

***

Sota-aikaan oli määräys, että jokaisen suomalaisen oli tehtävä motti halkoja. Eräs koululainen teki niitä äidin kanssa Akanmaahan menevän tien vieressä. Valmis halkopino käytiin mittaamassa ja siitä sai jonkinlaisen merkin, että homma on suoritettu. Lapset näkivät sotavankeja välillä koulutien varressa ja tilanne tuntui pelottavalta, vaikka vankien vieressä vartijat pyssyineen kulkivatkin. Vankien jälkeen saapuivat evakot, joiden kanssa ystävystyttiin hyvin. Myöhemmin armeijan vanhoista vaatteista ommeltiin kouluvaatteita. Yksi erityisen taitava ompelija tuli Hartaanselältä. Armeijan vaatteet ratkottiin ja niistä käännettiin nurja puoli päälle. Tytöt eivät silloin käyttäneet pitkiä päällyshousuja, vaan mekkoja, joiden päälle tuli essu. Kengätkin olivat kippurakärkisiä saappaita, jotka muuttuivat pieniksi ja koviksi koppuroiksi jos vähänkin kastuivat. Pakkasella reidet jäätyivät alushousun ja sukan välistä ja sanottiinkin, että tuli pakanamaan kartta.

***

Sotien jälkeen Mankilaan tuli paljon myös siirtolaisia. Esimerkiksi Kuusamosta ja Karjalasta – myös Laihialta ja Kurikasta. Tämän takia kylässä on puhuttu monia eri murteita. Sanotaanpa myös, että Mankilankylä oli sota-aikojen jälkeen kansainvälinen kylä. Vuonna 1936 Kiuruvedeltä muutti yksi perhe Mankilaan ja he heti joutuivat tulvan armoille; muuttotavarat jouduttiin kuljettamaan veneellä tien varteen, koska autolla ei ollut silloin pääsyä.

***

Tarun mukaan Kalmunsaareen mahdollisesti haudattiin venäläisiä isovihan ja Suomen sodan aikoina kesällä väliaikaishautoihin. Talviaikana ruumiit sitten kuljetettiin mantereelle jäätä pitkin.

Mankilankylä – virkeä paikka

Mankilankylä oli 1900-luvun alussa virkeä paikka. Kylän palvelutarjonnassa olivat muun muassa oma meijeri, rukoushuone, useita kouluja, monta kauppaa, raittiusseura, baari, Linnankankaan meijeri, Nevalan talon käsimeijeri sekä vuonna 1912 perustettu osuusmeijeri Tarmo.

***

Nantte Harju piti Salmelassa kauppaa Laakson Vesan lähellä. Kauppaan ostettiin tavaraa Oulusta. Väittämän mukaan oli Nante joskus laittanut asiakkaan vekseliin väliin jäljentävän paperin, jotta allekirjoitus tuli moneen paperiin. Lopulta tämä kauppa ei kuitenkaan menestynyt. Nantte harjoitti myös eläinten ostoa teuraaksi ja palvasi lihaa, jota myi Oulun torilla. Nantten kauppa maineen siirtyi konkurssin jälkeen oululaisen makkaratehtailijan Lindströmin haltuun. Lindström rakennutti komean hirsirakennuksen Salmelan paikalle. Tuskinpa "Linttiukko" (kyläläisten antama lisänimi) sai näistä puuhista merkittävää taloudellista hyötyä. Lindström oli ruotsinkielinen ja hallitsi heikosti suomenkielen. Kerran hän soitti naapurin Ylitalon emännälle huonosta kylätiestä: "Teke se tie ku koiraselkä".

***

Rukoushuoneen ensimmäiset kirkonmenot pidettiin vuoden 1923 paikkeilla. Sodan jälkeen rakennusta ei liiemmin huollettu, mutta peltikatto siihen laitettiin ja piippu sekä tulisija talkootyönä. Aikoinaan kirkonmenot rukoushuoneella olivat jokaviikkoisia.

***

Osuusmeijeri rakennettiin 1930-luvun alkupuolella. Vanha meijeri oli samalla tontilla. Meijeri toimi kaikkina arkipäivinä ja tien puoleisella sivulla oli pitkä puomi, johon hevoset kytkettiin kiinni. Meijerskan asunto oli vanhan meijerin päädyssä käsittäen huoneen ja keittiön. Sota-aikoina Mankilassakin valmistettiin mustanpörssin voita ja kunnolla meijeritoiminta käynnistyi sodan jälkeen. Maitoa meijeriin ajettiin alkuun hevosella. Meijerin yhteydessä toimi myös mylly ja rakennuksessa oli jääkellari. Kerran kesäaikaan jäät loppuivat kellarista ja niitä lähdettiin hevosella hakemaan Limingasta, asti. Jäiden haku ei kuitenkaan onnistunut ja kyydissä oli lopulta jäiden sijaan vain märkä läntti.

***

Isonojan sillan kupeessa sijaitsi Jousimiehen lava, jossa pidettiin tansseja. Lava kuului Laakson Vesalle sodan aikaan. Laaksolla järjestettiin ”nurkkahyppyjä” eli hiljaisia tansseja sodan jälkeen 1950-luvulla. Nuoriso kävi tuohon aikaan enemmän tansseissa pienissäkin paikoissa. Tapahtumat loppuivat kuitenkin vähitellen, koska ihmiset pääsivät kulkemaan omilla autoilla kauemmas. Jousimiehen tanssilavaa nimitettiin myös mutteriksi sen kuusikulmaisuuden takia. Toiminta loppui 1950-luvun alussa. Jousimiehen lava toimi Laakson Vesan alaisuudessa.

***
Seurantalo Laakson Vesalla järjestettiin aikoinaan paljonkin toimintaa; kesä- ja syysjuhlia, tansseja, ohjelmailtoja, häitä ja monia muita tapahtumia. Laakson Vesan kesäjuhliin tuli paljon väkeä myös naapurikylistä asti. Juhlissa päivällä pidettiin ensin urheilukilpailut ja illalla oli ohjelmassa puhe- ja runonlausuntaa sekä näytelmä ja tanssia. Ohjelmallisissa iltamissa eivät pääsyliput sisältäneet veroa, ei ainakaan niin paljon kuin varsinaisissa tansseissa, joten siksi pyrittiin haalimaan ohjelmaa iltamiin.

Tanssimusiikista piti huolen hanurinsoittaja Ville. Hän kuljetti hanuria pyörän tarakalla vaatteeseen käärittynä. Naistenpuolella kävi kova kuhina tanssittajista. Taloon rakennettiin siipirakennus 1930-luvulla, jossa oli vaatenaulakot. Näyttämön vastakkaisessa päädyssä oli kahvilaosa, jota "puhvetiksi" sanottiin. Talon hirret oli uitettu Nivan sahalta vuonna 1913.

Yleensä tansseissa ei tapahtunut sen suurempia kommelluksia, mutta joskus tanssien jälkeen oli nyrkkitappeluita. Kerran ennen sotia kaksi ulkopaikkakuntalaista veljestä tuli paikalle pitämään ”kurinpitoharjoituksia”. Heidät laitettiin kuitenkin nopeasti penkin alle. Poliisiakaan ei tarvittu, vaikka paikalla oli päihtyneitä ja korttipelaajia. Laakson Vesalla oli oma putka eteisessä. Kyläpoliisia ei kuitenkaan ollut, vaan järjestysmiehet laittoivat tarvittaessa ihmisiä putkaan. Laakson Vesa olikin muutakin kuin raittiusseura. Paikalla oli välillä hyvin paljon porukkaa eikä tansseihin meinannut sopia kaikki halukkaat. Eikä meno aina ollut niin raitistakaan; aatteella ei ollut niin merkitystä, kunhan vain nuoret saivat kokoontua jossakin.

***

Laakson Vesalla toimi salainen korttirinki. Talon pihan lähettyville ulottuvassa metsässä oli korttikivet, jotka olivat kortinpelaajien istumapaikkoja. Pelit olivat rahapelejä, kuten katkoa, ventinvetoa ja pokeria. Usein maanantaina paikalliset pojat kävivät tarkastamassa pelipaikat, sillä sieltä saattoi löytää kolikoita sammaleeseen pudonneena. Kerran syksyllä märkänä aikana uhkapelirinki koetti muuttaa läheiseen heinälatoon pelaamaan. Ladon omistaja meni kuitenkin paikalle pyytämään pelaajilta tilavuokraa. Pelaajat kierrättivät vuokrakolehdin keskuudessaan. Korttirinkejä oli nähtävästi toiminassa kaksi – isomman ja pienemmän rahan pelaajille. Joku osallistujina sai toimia lyhdyllä tulennäyttäjänä. Tarina kertoo eräästä isännästä, joka oli lehmää ostelemassa ja hän koetti saada rahat kasaan korttipelissä. Lopulta isäntä hävisi kuitenkin kaikki rahansa, josta kimmastuneena hänen emäntänsä ilmoitti tästä salaisesta toiminnasta poliisille.

***

Joskus 1930-luvulla oli tolppailmoitus elokuvaesityksestä Laakson Vesalla. Tapahtuma tuntui edistykseltä, että oikein elokuvat kotikylällä, sillä monikaan kyläläisistä ei ollut tuohon mennessä nähnyt elokuvia. Näin ollen ilmoituksen ajankohtana kyläläiset riensivät Laakson Vesalle. Pihalla oli 1920-luvulta peräisin oleva henkilöauto, jonka toinen takapyörä oli nostettu ylös ja maassa olevan dynamon ankkuripyörä oli painettu vasten takapyörän rengasta, joka pyöritti dynamoa. Näin saatiin elokuvakoneelle tarvittava sähkövirta. Ovella pöydän takana istuva mies myi pääsylippuja, mutta lipunmyynti ei kuitenkaan sujunut toivotulla tavalla, sillä joku ostajista alkoi moittia hintoja kalliiksi. Lipunmyyjän kärkkään vastauksen jälkeen oli syntynyt suukopua asiasta ja lopulta ostaja alkoi, ettei lippuja tähän esitykseen osteta. Muut seurasivat perässä ja ne, jotka olivat jo ennättäneet lippunsa lunastaa, saivat rahansa takaisin. Näin menivät Mankilankylän ensimmäiset elokuvat, että näytöstavarat pakattiin takaisin autoon ennen ensimmäistä esitystä ja pettynyt yleisö jäi ilman elokuvakokemusta.

 

Elämää Mankilankylässä

Elämä Mankilankylässä sujui yleensä normaalisti, kuten muuallakin. Ihmiset saivat elantonsa maata viljelemällä, eläimiä pitämällä, marjastamalla ja niin edelleen. Nuoriso tapasi toisiaan niin pellon laidoilla kuin marjamaillakin ja syntyipä rakkaustarinoitakin. Lapset tekivät omia kepposiaan: Yksi poikaporukka keräsi tupakannatsoja ja kokosi niistä tupakan, jota salassa porukalla polteltiin. Huono olohan siitä oli seurannut. Eräät lapsukaiset keksivät laittaa navetan oveen pönkän, kun äiti oli siellä työskentelemässä. Emännän piti lopulta työntyä navetasta ulos pienen sontaluukun kautta.

***

Posti kulki Mankilankylään 1930-luvulla kolme kertaa viikossa; maanantaina, torstaina ja lauantaina. Postia kantoi Aappo Kangas. Kesällä hän kulki polkupyörällä ja talvella suksilla mukanaan musta nahkalaukku, jossa oli keltaiset torven kuvat eli postin merkit. Kangas jätti Saarikylässä postin Linnaan. Ylitalon, Erkin ja Sepän postin Sepälle. Seuraava jättöpaikka oli Rantsilan Osuuskaupan myymälä sekä viimeisenä etappina Poikola Jokikylässä. Virallinen jakelupaikka lienee ollut Osuuskaupan myymälä, mutta nämä muut jakelupisteet olivat ehkä sovittu kyläläisten ja Kankaan kesken. Palkkiona postinkantaja Kangas sai ruoan näissä ylimääräisissä jakelupaikoissa.

***

1900-luvun alkupuolelta oleva tarina kertoo epäonnisesta heinäntekoreissusta, jolle matkaan lähdettiin hevosella. Hevonen kuitenkin putosi matkalla auki olevaan kaivoon. Jo itse putoamista pidettiin jonkinlaisena ihmeenä, mutta vielä suurempi ihmetyksen aihe oli, että hevonen saatiin lopulta nostettua kaivosta vahingoittumattomana. Sama hevonen palveli isäntäänsä tapahtuman jälkeen vielä kauan.

***

Eräs 1930-luvun vitsauksia oli nautakarjoissa todettu tuberkuloosi. Karjoista otettiin verinäyte jokaisesta naudasta. Saastuneet eläimet määrättiin teurastettaviksi. Mankilankylässä ainakin Mankisenmaan karja teurastettiin tuberkuloosin takia. Karjalle kaivettiin iso hauta pellon laitaan, jonka äärelle eläimet talutettiin. Haapavedeltä kotoisin oleva Pikku-Iivari (Iivari Ruotsalainen) löi sitten eläintä pyöreäpäisellä lekalla otsaan ja katkaisi kaulavaltimon eläinlääkärin valvoessa toimitusta. Mahdollisesti olivat Iivari ja eläinlääkäri toimituksen aikaan humalassakin, mutta se suoritettiin kunnialla loppuun. Kaikki naudat teurastettiin ja lisäksi kanat, lampaat ja kissatkin. Navetta puhdistettiin ja desinfioitiin ennen uusien elukoiden ottoa navettaan. Valtio korvasi teurastetut eläimet.

***

1920-luvulla Sepän talon isäntä osti radion. Se oli kooltaan 43cm (leveys) x 18cm (korkeus) ja syvyyttä 20cm. Radion avattava kansi oli muutaman sentin yli laatikon reunojen. Pyöreä noin 30 cm oleva kaiutin oli erillinen omalla jalustallaan. Lisäksi radioon kuului anodi (kuivaparisto), lasinen akku sekä antenni. Isä laittoi antennin päärakennuksen päädystä puotirakennuksen tienpuoleiseen päätyyn pystyttämiinsä salkoihin kolmen–neljän posliinieristimen välityksellä. Antenni oli noin kolmen millimetrin kuparipunosta ja pituutta sillä oli 30–40 metriä. Kun radion säätönuppia käänteli, radio vingahteli ja vongahteli voimakkaasti. Kun kaikki oli saatu kohdalleen, kuului puhe ja musiikki kaiuttimesta. Laatikon sisällä oli hienoa kuparilankaa erilaisilla vyyhteillä sekä eräänlaisia levyjä, jotka liikkuivat säätönupista pyörittäessä kuparivyyhtien sisällä. Se oli ihmepeli. Kyläläisistä ainakin Pyrrön isäntä, Jaakko Pyrrö emäntineen, Saaren isäntä Pekka Poikola, Nantte Harju Pauki-poikansa kanssa ja Antti Tuohimaa kävivät ihmettä katsomassa ja kuuntelemassa.

***

Erään Mankilankylän talon isännän sanotaan olleen huonoissa väleissä poikiensa kanssa. Talon emäntä oli kerran kertonut pojalleen seurustelustaan samalla kylällä asuneen talollisen pojan kanssa: "Olisin kae minä saanu tuon ...... ....., jos oesin ottanu." Johon poika vastasi: "Voe sinua! Olisit saanu ihimisen, etkä ottanu!".

***

Eräässä Mankilankylän talon pirtissä kotinsa tulipalossa menettänyt vanha mies teki pärekoria. Pirttiin tuli vihaisen näköinen mies kirveen kanssa, ja kyseli talon isäntää. Pärekorin tekijä vastasi, että "täsä se justiisa oli, mihinkähä se oes menny". ja kysyi sitten, että "mitä asiaa vieraalla on". Vieras vastasi, että "minä oon tullu tappamaan sen pirun". Pärekorin tekijä kävi harmittelemaan: "Kylläpä se oli harmin paekka ettei isäntä sattunu olemaan kotosalla, ku vieraalla on nii tärkiää asiaa". Vieras oli tuosta rauhallisesta vastauksesta hölmistynyt ja lähtenyt pois. Tappaminen jäi tekemättä.

***

Kerran Rätinänmaalla järjestettiin huutokauppa, johon tuli porukkaa aina ryyppäämään Saarikoskelta asti. Alkoholia tilaisuudessa otettiin myös. Erään paikallisen asukkan ja saarikoskisen välillä syntyi tappelu ja kävi niin, että vieraalta silpaistiin päänahasta pala pois. Potilas joutui paikallisen diakonissahoitajan tykö paikattavaksi. Haava oli puhdistettu ja peitetty pumpulilla ja harsolla niin hyvin, että uhrilta näkyivät vain silmät paketoinnin seurauksena. Uhria hoitanut diakonissahoitaja valmisti muuten myös itse erilaisia kasvirohtoja, joiden avulla paransi hyvin muun muassa ihottumasairauksia.

***

Urheilu harrastettiin Mankilankylässä myös. Muun muassa Laakson Vesalla järjestettiin hiihto- ja muita urheilukirjailuja. Ja olipa kyllä oma pesäpallojoukkuekin, joka kävi muun muassa Temmeksellä ja Saarikoskella asti pelaamassa. Kyyditysten saaminen oli kuitenkin usein hankalaa ja pelaajat joutuivat jopa jalkaisin menemään otteiluihinsa.

 

Koulunkäyntiä

Mankilassa oli aikoinaan useita kouluja; Mankila, Kokkovirta, Pasonperä, Jokikylä ja Koskelankangas. Koskelan koululla oli paljon porukkaa, noin sata lasta. Luokkia oli kaksi. Sota-aikana joka vuosi koululla toimi eri opettajat, joista useimmat olivat vain oppikoulun käyneitä.

***
Kun vanha koulu kävi pieneksi, asian suhteen vaivattiin alueen kansanedustajaa Reino Kangasta. Hän kävi useasti kouluhallituksessa Helsingissä asiasta puhumassa ja lopulta Helsingistä saatiinkin joku herra katsomaan tilannetta. Herra sanoi, että heillä käy Mankilan mies jo kohta haitaksi asti puhumassa koululuvasta. Hänelle vastattiinkin, että käy edelleenkin ja jos ei lupaa tule, niin alkaa käydä joka viikko. Tämän perusteella lopulta lupa myönnettiin ja Mankilaan saatiin uusi koulu.

***
Mankilankylän koulussa oli vuonna 1928 kaksi opettajaa, joista toinen opetti alakoulun ja toinen yläkoulun oppilaita. Opettajilla oli kummallakin oma huone, mutta yhteinen keittiö. Koulurakennuksessa oli kaksi luokkahuonetta ja suurehko eteinen. Koulun pihapiiriin kuului muun muassa kaivo, kellari, sauna sekä ulkorakennus, jossa oli navetta, käymälä ja varastohuone.

Koulu tai kunta antoi jokaiselle oppilaalle tarvittavat kirjat, vihkot, piirustuspaperit, kynät ja pyyhekumit. Mustekynä ja mustepullo annettiin yläkoulun ensimmäisellä luokalla käyttöön. Pulpetin kannen alla oli pieni käännettävä hylly, jossa mustepullo oli käytettävissä. Kirjoitusmuste tuli koululle noin litran vetoisissa neliskulmaisissa pulloissa, joista opettaja jakoi musteen jokaiselle pienempiin pulloihin.

Alakoulua pidettiin pienemmässä luokkahuoneessa, jossa oli kahdella luokalla yhteensä 20 oppilasta. Yläkoulun luokassa oli neljä vuosiluokkaa ja oppilaita yhteensä noin 40. Kun opettaja opetti ensimmäistä ja toista luokkaa, oli saman huoneen kolmannella ja neljännellä luokalla esimerkiksi ainekirjoitusta tai piirustusta. Joskus luokille pidettiin yhteisiäkin tunteja. Alakoulun aikana oppilaat pitivät koulun pihapiirissä olevalla pellolla kasvimaata. Kukin oppilas viljeli ja vastasi muutamaa porkkana- ja punajuuririviä. Koululaiset kävivät myös puolukassa Erkintalon Haasionkankaalla. Kun marjastus koulun puitteissa jäi pois, jokainen oppilas toi syksyllä 2–3 litraa puolukoita kotoaan kouluun. Vuoden 1930 paikkeilla tuli kouluohjelmaan ruokailu. Ruokana tarjottiin muun muassa hernesoppaa, puuroja ja lihakeittoa. Puuron päälle sai ruokalusikallisen hienoa sokeria. Muut tarvikkeet, kuten leivät ja maidot kukin toi kotoaan.

Syksyllä saivat oppilaat viikon perunannostoloman. Talvella koulussa pidettiin hiihtokilpailut, jossa karsittiin hiihtäjät Rantsilan koulujen välisiin kisoihin. Oman koulun kilpailuihin kerättiin kyläläisiltä rahaa palkintoihin. Ensimmäinen palkinto oli suurin ja palkinnot jaettiin niin että viimeiseksi jäänytkin sai jotain. Joululomaakin kesti kolmisen viikkoa. Ennen joululomaa viettiin yhteistä kuusijuhlaa. Keväällä puolestaan pidettiin kevätjuhlta, joissa esittiin oppilaiden valmistamaa ohjelmaa. Samalla esiteltiin oppilaiden vuoden aikana tekemiä käsitöitä ja piirrustuksia ja lopulta jaettiin todistuksen sekä laulettiin suvivirsi.

***

Kouluun otettiin leipää ja maitopullo evääksi ja kotoa sinne piti viedä aina perunoita ja marjoja keittäjälle. Keittäjä keitti hyvää keittoa oppilaille. Koulun jälkeen lähes joka ilta oli täisavotta ja lasten päitä kammattiin täikammalla. Työväline oli luukampa, jossa oli kaksi puolta ja täit kammattiin lehden päälle. Vaikka täitä aina silloin tällöin olikin, ei hiuksia sentään tarvinnut ajaa sen takia pois. Koulukortteeria joskus pidettiin Noukkoudenmäen Tyynen ja Jussin luona. Talossa oli irrallaan kanoja, joiden munat olivat niin hyviä, ettei sellaisia ole sen jälkeen saanutkaan. Uskovaisia olivat myös Tyyne ja Jussi ja koulukortteerin aikana pitikin lukea aina ruoka- ja iltarukous.

 

Tulvatarinoita

Mankilankylä on erityisesti tunnettu tulvistaan. Siten tulvat ja tulva-aikoina sattuneet tapahtumat nousevat vahvasti esiin Mankilasta puhuttessa ja alueen tarinoissa jättäen jälkeensä erilaisia kertomuksia ja mielenkiintoisia selviämistarinoita hyvin pitkienkin aikojen takaa. Paikallinen sanonta ”Mankilan merestä” onkin osuva kuvaus tulvista.

Erityisesti ennen Siikajoen rakentamista suurinta tulva-aikaa on ollut jäiden liikehdinnän alettua huhti-toukokuun vaihteessa. Vesi saattoi nousta jopa neljä metriä normaalivedenpinnan ylle peittäen alleen jopa 10 000–20 000 hehtaaria maita. Tulvien kestäessä kahdesta kolmeen viikkoon ainoana kulkuvälineenä oli vene. Mielenkiintoista on tulvan nopea nousu muutamassa päivässä, jolloin veneidenkin on pitänyt olla hälytysvalmiudessa esimerkiksi kuljettamaan lapsia kouluihin, maitoja maitoautolle ja kauppa-asioille meneviä asukkaita. Ja onpa tulvan tuomaa luonnonnäytelmää tultu ihmettelemään matkojen päästäkin.

***

Kerrotaan, että pahin tulva Mankilassa olisi ollut keväällä 1905, jolloin jokivarren asukkaat joutuivat tulvaevakkoon kodeistaan. Tuolloin joihinkin taloihin jouduttiin viemään naapureiden toimesta elintarvikkeita hätäapuna tulvan viedessä alueen niityiltä lähes 20 heinälatoa.

***

Tulvaa on Mankilassa koetettu enteillä jo aina syksystä alkaen ja tulvalle ja tulvan määrälle on pohdittu erilaisia tapoja sitä ennustaa. Vuonna 1933 Mankilaa kohtasi jälleen yksi suuri tulva. Tuolloin talvi enteili jo syksystä alkaen suurta tulevaa tulvaa, sillä pahat pakkaset olivat alkaneet aikaisin jäädyttäen kaikki paikat ja jokeen muodostui miltei metrinpaksuinen jääkansi. Lisäksi lunta satoi satamistaan koko pitkän talven. Paikalliset pohtivatkin, että lämpimän kevään sattuessa tullaan Mankilassa näkemään paljon vettä. Lopulta ennustukset kävivät toteen, sillä ilmojen lauhduttua nopeasti kevät näyttäytyi lämpimänä. Muutaman lämpöisen päivän jälkeen alkoi vielä kova vesisade, jolloin vesi sai kylästä vallan.

***

Tulvaa on aina osattu odottaa Mankilassa ja se on myös eräänlainen alkavan kesän merkki. Erityisesti lapset odottivat jännittävää isoa tulvaa ja pettymys oli suuri jos tulikin kylmä ilma ja tulva jäi siten vähäiseksi. Luistelu jäätyneen tulvaveden jäällä oli lapsille mieluista puuhaa. Eräänä keväänä oli niin lämmintä, että tulvan aikana lehti ennätti koivuihin. Tuona keväänä nuoriso kokoontui veneillä kulkien polttamaan rannoille nuotioita, laulamaan ja tanssimaan haitarin säestyksellä. Laulun ja soiton äänet kantautuivat kauas kevään hämärässä yössä Mankilankylässä.

***
Tulvien koetaan myös kasvattaneen kyläläisiä kestämään vastoinkäymisiä paremmin eikä tulvista ole välttämättä valitettu sen enempää, vaan niistä ovat mankilalaiset aina selvinneet – myös niistä vaikeimmista hetkistä. Luonto onkin Mankilankylässä aina koettu luonnolliseksi ja siten myös tulvakin joka vuosi tulee ja menee, vaikka veden paljous normaalia elämää muutaman viikon häiritseekin. Esimerksiksi eläinten siirto laidunmaille ja maitojen kuljetus oli tulvan aikana hankalaa, sillä luonnollisesti toimet täytyi tehdä veneillä. Tulva-aikana liikenteen täytyi pelata suunnattomasta veden määrästä huolimatta. Aikoinaan jalkamies meni usein Verne-nimisen miehen tykö ja virkkoi, että pitäisi päästä joen yli. Verne souti sitten kulkijan vanhalle tielle ja matka jatkui.

***

Myös kouluun kuljettiin tulva-aikaan veneillä tai joinakin vuosina oppilaat joutuivat jäämään koulukortteeriin. Aikoinaan koulukortteeria pidettiin muun muassa Koskelankankaalla, jossa koululaiset olivat yökunnissa repuissaan eväinään leipää ja voita. Opiskelun ohessa koulukorteerissa kulutettiin aikaa muun muassa urkuharmonin soittoa kuunnellen.

***

Noin 50 vuotta sitten eräällä kyläläisellä puhkesi umpisuoli juuri tulvan aikaan. Kylmän ilman ja pienen pakkasen vuoksi vesi oli hennossa jäässä ja potilasta kuljettaneen veneen edestä piti särkeä jäätä hakkaamalla, jotta päästiin etenemään. Lopulta asiassa kävi hyvin; potilas pääsi hankalan venematkan jälkeen maitoauton kyydissä sairaalaan.

***

Keväällä 1949 oli iso tulva ja juuri tuolloin alkoi eräässä talossa synnytys. Alkoi kova pohdinta, miten ja mistä saadaan kätilö paikalle. Päätettiin sitten, että pyydetään erästä evakkonaista Iikkalasta synnytysapuun. Talon nuori tyttö lähetettiin apumuoria hakemaan ja homma oli tulvan aikaan kova, Lammassaaren kautta kahlaaminen lopulta onnistui Iikkalaan ja piippua poltteleva kätilöntekele piti vielä vakuuttaa asian aitoudesta. Lopulta synnytys onnistui hyvin evakkonaisen avustamana ja oikea kätilökin saapui paikalle synnytyksen jälkeen.

***

Kerran Saaren talossa navetassa syttyi tulipalo tulvan aikaan. Savun noustessa talon asukas huuteli rannoilta apua. Navettaahan lähdettiin naapureista monen asukkaan voimin sammuttamaan. Ainakaan vedestä ei ollut puutetta sammutustöissä. Eräälle sammuttajalle tuli kuitenkin kovasta kuumuudesta johtuen aivan palorakkoja kasvoihin. Kaikesta huolimatta eläimet navetasta saatiin pelastettua lukuun ottamatta yhtä hätääntynyttä vasikkaa, joka jäi huonoksi onnekseen kiinni piikkilanka-aitaan ja siihen menehtyi.

***
Mankilankylän erikoiset tulvat olivat sodan jälkeen Mankilaan tulleille uudisasukkaille yllätys ja monilla ei ollut alkuunsa edes venettä, jotta tulva-aikaan olisi päässyt liikkumaan. Siikajoen jokiperkaus oli jäänyt kesken talvisodan edellä tulvan takia, mutta lopulta työtä jatkettiin tulvan mentyä ohi. Erikoista Mankilan tulvissa on myös se piirre, että aikoinaan ennen tekoallasta tulva saattoi nousta kolmekin kertaa kesässä.

 

Vesi vaatii veronsa

Tulvien aikoina ei onneksi isompia havereita Mankilassa ole tapahtunut, veneitä ei ole kaatunut eikä kukaan tulva-aikaan hukkunut. Muinaisen legendan mukaan lappalaiset asuivat Siikajoen varrella silloin kun hämäläiset ja savolaiset työntyivät etelästä. lappalaiset eivät mielellään olisi siirtyneet riistaisilta Siikajoen varsilta, mutta heidän oli kumminkin paettava uusien tulokkaiden tieltä. Kostoksi lappalaiset jättivät eräänlaisen ”uhrin” jäljelle; Siikajoki vaatisi joka vuosi ihmishengen, ja jollei se sitä saa, hukkuu toisena vuonna useampi ihminen tähän jokeen.

***

Nyt jo kuivatetulla Lehmäsenjärvellä tapahtui todennäköisesti vuonna 1941 ikävä kahden pojan hukkumistapaus. Toisella kymmennnellä olleet naapuruspojat menivät potkukelkalla yksiöiselle jäälle. Jää ei kantanut ja pojat jäivät veden varaan. Sanotaan, että toinen pojista olisi koettanut kiivetä toisen olkapäille, mutta vesi ei siltkään yltänyt uhrin pään päälle ja näin ollen kumpikaan pojista ei pelastunut.

***

Hyrynsaaressa asui 1800-luvulla Jussi Nevala -niminen mies vaimonsa Viinun kanssa. He olivat jo vanhoja ihmisiä ja asuneet kauan paikassaan. Syksy oli pitkällä ja järven selkä näytti kauttaaltaan jäätyneeltä. Koskelan kankaalla oli seurat, joihin pariskunta aikoi mennä. Seuroihin he eivät ikinä ilmestyneet, mutta koska oli kova pakkanen, luulivat kyläläiset sen siitä johtuvan. Aamulla kalastajamiehet poikkesivat Hyryyn ja ihmettelivät, kun talon ympärillä ei näkynyt mitään jälkiä. Ovi oli haassa ulkoa päin ja sukset olivat poissa. Lopulta järveltä löytyivät suksien rinnakkaiset jäljet, jotka painuivat vierekkäin veteen. Hyryn pariskunta oli hukkunut seuramatkalla kylmään veteen ja tapahtumista kerrotaan että he olivat tukasta jäätyneet jäähän kiinni. Toisaalta kerrotaan myös, että pariskunta olisi ollut potkukelkalla liikenteessä ja aamulla Järvelänkankaalle kuulunut lehmien huuto Hyryltä olisi saanut naapurit paikanpäälle tilannetta katsomaan.

 

Mielenkiintoisia persoonia

Isonvihan aikana oli Mankilankylän Koskelassa suuri ja voimakas isäntä. Kun isäntä meni pellolle joen toiselle puolelle kylvön tekoon, hän kahlasi sinne Autionkosken kohdalta joen poikki kantaen selässään karhin, tynnyrin rukiita ja poikansa. Pellolla hän veti itse karhia. Isonvihan aikana kulkivat venäläiset kylästä kylään tekemässä tihutöitään. Kerran sattui, että kun Koskelan isäntä oli jokirannassa, siihen tuli useita venäläisiä, joilla oli aikeinaan nujertaa isäntä. Kukaan heistä ei kuitenkaan tohtinut ensiksi käydä äijään käsiksi, yllyttivät vain toisiaan ”ryhdy sie, en mie.” Joku miehistä sanoi, ettei uskalla kun sillä on nokkakin kuin veneen kokka ja kourat kuin juurakon haarat. Kerrotaan että isäntä vei venäläiset joen yli ja otti heidät siellä kaikki hengiltä.

***

Mankilankylässä oli taitava tekomies, muun muassa kelloseppä. Hän oli kunnan kiertolaisia. Hän kulki perheensä kanssa talosta taloon ja oli kussakin talossa sen ajan, minkä talon manttaalimäärä edellytti. Hän korjaili kelloja ja teki puuesineitä muun muassa puulusikoita. Hän tiesi talojen manttaalit tarkalleen ja osasi itse laskea kuinka kauan sai kussakin talossa viipyä ja montako ateriaa syödä. Kerran hän oli ihmetellyt että mikä siinä Linnassa veroa nostaa, mutta hoksasi sitten että ”saateri, se kohvorihan se on” (Kohvori-niminen syrjämaa). Heikki laski kerran että kun vuodessa on 365 päivää ja lähes kuusi tuntia, niin missähän hän ne kuusi tuntia kuluttaa. Sitten hän hoksasi että ”saateri, nehän mennee taepaleita kulkiisa”.

***

Isak Mankinen-Mäkelä eli Mäkeläinen, syntynyt 1768, omisti Mankilankylässä Mankinen/Poikolan ja Mattilan sekä Paavolassa Mäkelän. Nämä tilat olivat pitäjän rajan tuntumassa lähellä toisiaan. Isak oli paitsi kolmen tilan omistaja, myös kahden kunnan luottamushenkilö, nimittäin Paavolassa lautamies ja Rantsilassa kuudennusmies. Hän olikin hyvin kiireellinen mies. Kerrotaan, ettei hän joutanut ottamaan pudonnutta lakkiaan ennen kuin vasta palatessaan. Hän kuoli Mattilan saunan lauteilla.

***

Mankilanjärvi on kalaisana järvenä tarjonnut hyvin antimiaan. Mankilassa asui yksi erityisen kova kalamies ja ketunpyytäjä nimeltään Kurolan Juuso. Kerran Juuso oli Keräs Aapon kanssa kalalla alkukesästä. He näkivät keskellä järveä suurta kalanliikettä ja tästä lopputuloksena saivat saaliiksi mielettömän määrän lahnoja ja muuta kalaa. Näin kalamiehet lähtivät hevosen kanssa kaupalle kaloja myymään. Lämpimän ilman aikaan kalat alkoivat matkalla kuitenkin jo hieman pehmetä. Kauppias epäilikin ovatko kalat vanhoja. Tähän Juuso vastasi näppärästi kalojen olevan niin tuoreita, etteivät ole saaneet vielä kuolonkankeutta.

Ketunnahkoja myymässä ollut Juuso ei päässyt eräänä myyntireissulla mieluisiin hintoihin kauppiaan kanssa. Ketunnahat olivat tärkeitä myyntiartikkeita, sillä yhdellä nahkalla pystyi ostamaan lehmän. Juuso jättikin nahkan sillä kertaa myymättä, mutta huonoksi onneksi säilyksessä siitä alkoi myöhemmin irrota karvaa. Tähän Juuso keksi istuttaa pihkalla uusia karvoja ja lopulta sai kun saikin nahkan myytyä.

***

Mies nimeltään Aappo oli keksinyt valjastaa sonnin ajopuuhiin. Aappo ajoi sonnilla reessä ja sonnilla oli valjaat ja kaikki tamineet, suitsia ei kuitenkaan ollut, mutta jonkinmoiset päitset ohjaamista varten kuitenkin. Meno sonnin kanssa oli verkkaista. Aappo ajoi sonnilla kauppaan ja muuallekin kulki sekä teki heinät ynnä muut työt. Kerran sonni veti reen ison pajupensaan sisään eikä lähtenyt siitä mihinkään. Joskus toistekin rauhallinen sonni pysähtyi matkan varrelle eikä sitä millään saatu liikkeelle. Lopulta iso sonni kuitenkin totteli isäntäänsä suuren opetuksen ansiosta.

***

Laakson Vesan kohdalla toisella puolella tietä oli parakkimainen rakennus, jossa herra nimeltä Laamanen piti sodan jälkeen pientä kahvilaa tai kuppilaa. Laamanen oli amerikansuomalainen ja hyvin persoonallinen ihminen. Kuppilassa oli pieni yleisötila, jonne mahtui vain yksi tai kaksi pöytää korkeintaan, keittiö takana ja kahteen suuntaan aukeavat saluunanluukut kuten Amerikassa konsanaan! Itse Laamanen kulki saluunanovista valkoinen liina käsivarrelle taitettuna. Kun asiakas tuli juomansa ostamaan, myi Laamanen kohteliaasti kummarrellen pullon ja palasi takaisin keittiötilaan. Laamasen kuppilaan mentäessä puhuttiin että mennäänpä katsomaan onko se ”aki” vai ”kini,” sillä kuppilan ovessa oli ollut kaksipuolinen lappu, jossa luki aki ja kini. Laamasen kielitaito oli nähkääs hieman ruostunut Amerikan vuosien aikana, suomen kieli oli hänellä vanhaa Etelä-Pohjanmaan murretta. Sanotaan myös, että saluunan sanoteettitiloissa saattoi olla ”mihille” ja ”nasille” -kyltit. Kahvila ei lopulta ollut montakaan vuotta pystyssä ja rakennuskin on myöhemmin palanut. Laamasella ei tiettävästi ollut sukulaisia enää Mankilassa.

***

1800-luvun loppupuolella Mankilassa vaatimattomassa paikassa josskain joen pohjoispuolella asui Susi-Riituksi ja Susi-Aapeliksi puhuteltu pariskunta. Nimitys juontaa siitä, että Aapeli toimi yhteiskunnan palkkaamana susien tappajana. Vaimo Riitu eli Riitta oli pätevöitynyt hierojana ja hän oli lähes sokea. Jonkun Koskelankankaan talon lampaita oli kerran joen eteläpuollella laiduntamassa ja eräänä iltana lammashaasta kuului tavallista isompaa meteliä. Ilta oli sumuinen ja ääntä katsomaan lähteneet soutelijat saapuivat tulvivan joen töyräälle juuri näkemään, että jokin vene häipyi lammaslaitumen luota. Kyseessä oli lammasvarkaus. Varas oli ovelasti köyttänyt ja vaatettanut lampaan veneeseen, jotta se kävisi ihmisestä. Hattu lampaalla ainakin oli. Naispuolinen varas souti poispäin ja hämätäkseen katselijoita alkoi puhelemaan naamioidulle lampalle, ikään kuin olisi miestään moittinut: ”Häpiätkin, että määkiikin kuin lammas”. Oletetaan, että varas oli Susi-Riitu, joka onnistuneen varkauden vuoksi sai lopulta lampaasta perheelle sapuskat.

 

Kylässä kummittelee

Akanmaata kerrotaan vahtivan valkean kummituskoiran.

***

Laatikaisen riihessä oli säilytetty ruumiita hautauspäivään asti. Kerranpa riihen luona tapahtui outo näky; riihellä tanssi mustatukkainen, hoikka ja pitkä, mustiin pukeutunut mies ja hoikka valkeaan asuun pukeutunut nainen. Tanssijoilla ei muusiikkia ollut, mutta tanssahtelu kävi valssin tahtiin. Tästä maailmasta ei tuo tanssipari ollut.

***

Kalmunsaaressa kummituksia on myös tavattu, johtuneeko tämä paikalla mahdollisesti sijainneista tilaispäishaudoista. Eräs mankilalainen oli veneessä järvellä ja havaitsi yhtäkkiä valot Kalmunsaarelta. Ihmetystä herätti, kuka saarella olisi ja paikan päälle mennessä oli valoja ei enää näkynytkään eikä ketään siellä havaittu olevan. Kalmunsaaren rantaa pitkin on nähty myös naishahmon joskus kävelevän.

***
Mies oli Pason järvellä kalassa ja sateen yllättäessä hän meni sadetta pitämään rantalatoon. Järven takaa kuului ääni kuin nuotta laskettaisiin ja lauvukset olisivat kolahdelleet veneen laitaan. Miehen mennessä katsomaan, ei kuitenkaan ketään näkynyt paikalla.

***

Entinen mankilankyläläinen nainen kertoo: "Kotimme oli aivan tien lähellä pääty tiehen päin. Vain pieni ruohikkokaistale välissä. Olin toisten lasten kanssa ulkona, kodin kohdalla tien toisella puolella. Me lapset tykkäsimme syödä herneenpalkoja, joita nytkin olimme syömässä. Yhtäkkiä havahduimme! Talon vintin ikkunasta leijaili mies sotilaspalttoo päällään alaspäin laskeutuen tien ja talon väliselle pienelle kaistaleelle – ja häipyi siihen. Ja vielä lisää kummallista, sillä sotilaalla ei ollut jalkoja! Me lapset säikähdimme sitä näkyä kovasti ja juoksimme sisälle. Istuimme pirtin penkillä hiljaa jonkun aikaa. Tapauksesta emme kertoneet kenellekään pitkään aikaan. Se oli outo näky." Kertojan setä oli kuollut juuri niihin aikoihin pommituksessa rintamalla. Tapauksesta oli jälkeenpäin kertonut samalta kylältä kotoisin ollut asetoveri. Tykinammus oli osunut kuolettavasti. Tilanne oli ollut niin raju, ettei voitu mennä yrittämäänkään miehen pelastamista.

***

Erään tarinan mukaan muuan naisopettaja Koskelan koululla olisi synnyttänyt koulutilaan lapsen, jonka hän tappoi ja piilotti vintille sahanpuruihin. Tämän jälkeen lapsen sielu jäi kouluun kummittelemaan.

 

Taruja, kaskuja ja sananparsia Mankilankylältä

Tarinan mukaan Pyrrön talon alapuolella joen törmässä on vene rahaa täynnä. Sen saa pois kun yhden vuoden vanha lapsi suvikuntaratsulla ajaa joen yli yksiöistä jäätä. Samalla tavalla saa nostetuksi aarteen myös Poikolan maalla sijaitsevasta Puukonkaivos-nimisestä paikasta, jossa on törmässä leikkaus ja sillä kohtaa joessa aarre sekä Tuomaanlampi-nimisestä paikasta jokiahteesta. Aarre saattaa löytyä mahdollisesti myös eään männyn alta Sepän talon läheisyydestä. Aarrekätköt eivät aina ole pelkkää puhetta, sillä oikeitakin aarteita Mankilasta on löytynyt, muun muassa Linnan talon pellosta on löydetty vuodelta 1636 peräisin oleva raha. Peltotöiden yhteysessä 1960-luvun puolivälissä löytyi vanhasta ojanpenkasta aarre jos toinenkin. Aarre käsitti yhteensä 18 plootua, jotka ovat kookkaita rahoja. Plootujen tarkka arvo ja ikä ei ole muistissa, mutta ne olivat ison- ja pikkuvihan väliltä. Ilmeisestikin pikkuvihasta pelättiin tulevan yhä verinen kuin edeltäjästäänkin, joten rahoja kätkettiin maahan. Arvoitukseksi jää mikä on ollut kätkijän kohtalo.

***

Eerikillä oli Aaro-niminen vanha isäntä, joka tiesi paljon taikatemppuja. Kertoi kerran miten karja laitetaan metsänpeittoon. Talossa oli Köntti Heikki -niminen huutolaispoika. Tämä päätti kokeilla, saako hän karjaa metsänpeittoon. Noin kilometrin päässä on Eerikin karjalaidun, Lehtosaari, jossa on pieni keto ja siinä talon lampaat. Poika lähti niitä kiertämään, kuten isäntä neuvoi. Isäntä ei kuitenkaan kertonut pojalle, miten itselle veräjä heitetään ja poika ei sitä tiennyt ja jäi itsekin metsänpeittoon. Illalla poikaa alettiin kaivata ja vanha isäntä arvasi missä poika on ja meni hakemaan, löysi pojan ja päästi hänet irti metsänpeitosta, mutta kielsi ankarasti toista kertaa sellaista yrittämästä.

Kohvorissa oli renkinä Viita-ukko, joka myös oli taikojentekijä. Linnassa oli renkinä savolainen kulkumies, ollen taikoja hänkin. Kerran heinäntekoaikana oli Linnan renki suuttunut Viita-ukolle. Taikoi käärmeen tämän kimppuun. Viita-ukko oli heinää niittämässä, kun näki käärmeen tulevan sihisten kiekkona kohti. Hän asetti viikatteen käärmeen eteen ja luki loitsuja. Käärme pysähtyi siihen ja ukko pisti taulapalasen käärmeen suuhun ja sanoi ”mene piru ja pistä isäntääsi kantapäähän.” Seuraavana päivänä kun rengit tapasivat toisensa, oli Linnan rengillä kääre jalassa. Viita-ukko kysymään, että mikäs sinun jalkaasi on käynyt. Siihen vastasi Linnan renki, että ei hän osannut pitää varaansa, kun ei tiennyt, että osaat laittaa käärmeen takaisin ja se pääsi pistämään. Viita-ukko sanoi että koitahan yrittää uudestaan, niin sinulle käy hullusti, sillä hän on sen verran tietäjä.

Kerrotaan että Erkkilällä asui jättiläisten sukua. Koskelan talo on ennen ollut Kuminamaan rannassa Siikajoen törmällä. Talossa oli silloin elänyt voimamies isäntä. Kun hän oli mennyt toiselle puolelle jokea rukiin tekoon, oli hänellä ollut olalla risukärhi, tynnyri rukiita ja Aappara-niminen poikansa vielä tynnyrin päällä. Tällainen kuorma selässään hän oli kahlannut Autionkoskesta yli pellolleen, jossa itse veti karhia.

Kerran Isonvihan aikana osui Koskelan taloon kuusi venäläistä. Isäntä oli juuri syömässä. Venäläisistä ei kukaan tohtinut käydä isäntään käsiksi, vaan kehottelivat toisiaan ”yllätä sie, yllätä sie”… Viimein yksi tokaisi ”miten tuon yllätät kun sormetkin ovat kuin juurakan haarat”. Niine hyvineen venäläiset lähtivät pois, eikä isäntäkään halunnut heitä häiritä.

Sorkon sotatorpassa asui vuoden 1808 tienoilla iso ja väkevä isäntä. Venäläiset vaativat häntä ransporttiin a.o. ajamaan omalla hevosellaan venäläisten kuormaa Revonlahdelle saakka. Isäntä lähti, mutta perillä ei häntä olisikaan laskettu palaamaan takaisin, vaan olisi matkaa ollut jatkettava venäläisten mukana. Isäntä tempaisi suuren männyn juurineen maasta ja rupesi sillä huitomaan lähimpiä miehiä. Nämä eivät saaneet piilikkopyssyjään heti ampumakuntoon, vaan ehti isäntä päästä palaamaan kotiin ja pakoon.

Isonvihan aikana ovat venäläiset tulleet Iijokea myöten Pohjanlahteen, ryöstelleet Oulu- ja Siikajokivarressa. Mankilanjärvellä on taisteltu. Kyläläiset olivat paossa Luppoviidan piilopirtillä. Venäläiset löysivät pirtin ja valtasivat sen. Pirtin väen he vangitsivat aittaan, mutta yksi pääsi pakenemaan. Venäläiset pitivät sisällä juominkejaan kun pakenija toi apuväkeä. Yksi venäläisistä oli katolla vahdissa. Sisällä olijat vähän väliä kysyivät että näkyykö mitään. Vahti vastasi; maat ylenee, metsät lähenee. Suolaiset taittoivat kuusen näreitä ja niiden suojassa lähenivät pirttiä yllättäen lopulta venäläiset ja tuhosivat kaikki.
Lauri Linna

***

”Pyrrön tuli, Korkalan kiire ja Iikkalan iso valakirja”

”Jos ei passaa takareki, niin paak kola” (= Paakkola talonnimi Mankilankylässä)

Huonolukuinen isäntä: ”Ka… ka… ka… leijaa. Emäntä: ”No eihän se nyt kirijakulta leijaa” – ”Eihän tuo oo ku kalileijaa”.

***
Mankilankyläläinen arvoitus: Mikä mies on Mooses? Vastaus: Nanten Reetan velimies. Tällä viitataan Ferdinand Harjuun, jota myös Nanteksi kutsuttiin. Nanten vaimo oli nimeltään Reeta ja Reetalla oli puolestaan veli nimeltä Mooses. Arvoituksen taustalla on tarina siitä, että muuan opettaja olijoskus kysynyt luokalta, että kuka tietää mikä mies on Mooses. Joku oppilas oli tähän vastannut, että sehän on Nanten Reetan velimies.